Lahtaustarinat

Talviehtoon rendez-vous

Eräänä poikkeuksellisen kylmänä tammikuisena iltapäivänä olin juuri ollut tarkistamassa laitumia siltä varalta, että olisin syksyllä unohtanut ajaa joitakin lehmiä takaisin navettaan. Kylmä viima puri kasvoja, kiiltonahkakengät upposivat hankeen ja kirosin mielessäni että olin kiskaissut ylleni lyhythihaisen Melkan kauluspaidan kunnon talvitakin sijaan. Aina ei voi voittaa, tuumasin ja purin hammasta yhteen.

Parin tunnin tarpomisen jälkeen aloin olla varma, ettei laitumella ollut kantturan kantturaa. Jos oli, niin kyllähän ne sitten keväällä löytäisi. Katsahdin huurteista Rolexiani. Parin tunnin päästä tulisi pimeä; oli lähdettävä nyt tai ei koskaan. Pimeän tultua en ikinä löytäisi Zetoriani. Päätin kiertää Kyrsäkankaan turvesuon poikki, vaikka se tekisi matkasta kilometrin verran pidemmän. Siellä arktiset pasaatituulet olivat puhaltaneet ylimääräiset lumet huis vitun nevadaan, ja käveleminen oli helpompaa.

Puolessa välissä reissua tuuli teki vihonviimeiset tepposet: ujeltava puhuri nappasi mukaansa päähän kiskomani isoisän perintökarvareuhkan! Perkeleen perkele, tällainen peli ei vetele, tuumin ja yritin juosta kallisarvoisen päähineen perään. Hattu kieri edelläni kuin viiden levin bulgaarialaisessa huumorielokuvassa, hypähtäen ulottumattomiin aina kun luulin syöksyni osuvan kohdalleen. Viimeisen sukellukseni tuloksena täräytin turpani paljaaseen kallioon, ja etuhampaani kierivät hankeen. Vittuuntuneena koko elämään noin yleensä nousin käsieni varaan, ja näin sen.

Jumalauta, ihka aito muuminperkele kieppuroi kivenheiton päässä edessäni! Se ei selvästikään ollut vainunnut minua, sillä se jatkoi häsläämistään melko huolettomana. Muumi oli sangen komea yksilö; ehkä siinä sadanviidenkymmenen kilon paikkeilla, nuori vasa. Saatana soikoon, kiroilin mielessäni. Silloin harvoin kun tuollainen metsästäjän unelma sattuu kohdalle, minä olen tietysti jättänyt konekiväärini traktoriin.

Harmistuneena pengoin taskujani, josko niistä löytyisi jotain, jota voisi käyttää aseena. Hampaaton, jäinen turpavärkkini taipui virnistykseen kun tunsin reisitaskussa tutunoloisen sitruunanmuotoisen esineen. Käsikranaatinperkele! Luojan kiitos tyhjensin taskuni harvemmin kuin ulkohuusin sontaämpärin. Kranaatti oli tainnut jäädä taskunpohjalle armeija-ajoiltani.

Nyt piti käden olla vakaa; toista tilaisuutta ei tulisi. Arvioin etäisyyden muuminvasaan noin pariksikymmeneksi metriksi, harasin sokkaan kiinni olemattomilla hampaillani, ja heitin. Sokka tiukasti huulten välissä valmistauduin seuraamaan ilotulitusta, kun vaistosin, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.

Kranaatti oli jäätynyt kiinni kämmeneeni! Uusi, voimallisempi riuhtaisu reväytti hauikseni ja kranaatti irtosi, lentäen suurin piirtein oikeaan suuntaan. Sydän kylmänä seurasin sen lentorataa, joka ei olisi voinut olla parempi vaikka sen olisi nakannut itse Tahko Pihkala! Muutamaa mikrometriä ennen kuin kranaatti olisi hipaissut muumia turpaan, se räjähti, ja hetkeä myöhemmin räjähtivät tärykalvoni. Painauduin kallionkylkeä vasten kun muuminsuolet alkoivat sataa joka puolelle sadan metrin säteellä. Yritin hymyillä, mutta suuhuni jäätynyt sokka laimensi ilmeeni mielipuoliseksi irvistykseksi. Tämä se vasta oli elämää!

Kerkko Hyräjarkko, metsämies